Kesäkuun
lopulla päätimme lähteä yhdessä veljeni kanssa kohti Isojärven
Kansallispuistoa. Juuri tännehän minun piti jo aikaisemmin keväällä
lähteä polkupyörällä, mutta pääsee sinne näin autollakin.
Osasimme valita juuri oikeat päivät reissulle, sillä ilmat olivat
todellakin kohdallaan.
Varustimme
”retkikuntamme” asianmukaisilla varusteilla ja varsinkin
nestepitoisilla eväillä. Näillä juotavilla antimilla olisi
varustanut isommankin retkikunnan, mutta parempi olla tarpeeksi,
ettei lopu kesken, sillä nestehukkaan moni ihminen on jopa kuollut.
Päästyämme autolla veneenlaskupaikalle Isojärven Kansallispuiston
maisemiin, alkoi kanootin täyttäminen. Rehellisesti sanottuna oli
hyvä, ettei paikalla ollut yhtään ihmistä katselemassa puuhiamme.
Sen verran täyteen kanoottimme tuli, eikä kaikki tosiaan ollut
leirivarusteita.
Hiljalleen
lähdimme melomaan kohti mahdollista leiriytymispaikkamme.
Alkumatkasta saimme hieman ikävän sivutuulen mutta jo noin puolen
tunnin melomisen jälkeen, saimme seuraksemme myötätuulen
jouduttamaan matkantekoamme, vaikka ei meillä todellakaan minnekään
kiire ollut. Kanootista saimme katsella kauniita ja jylhiä kallio
maisemia.
Aikamme
melottuamme saavuimme laavulle, joka oli sen verran hyvin
”piilotettu” pienen kukkulan päälle, että emme sitä heti
löytäneet. Sieltä teimme hieman täydennyksiä retkikuntaamme ja
kanoottimme kantokyky alkoi hiljalleen olla käytetty. Jatkoimme
matkaamme, kiertäen muutaman saaren päästyämme paikoille, josta
uskoimme löytävämme hyvän ja rauhallisen paikan leirillemme.
Taivas oli sininen, muutamia valkoisia pilviä lipui rauhallisesti
taivaalla.
Saavuimme
paikkaan, jossa on useampi pienempi saari mitä upeampine kohtineen.
Valitsimme lopulta paikaksi saaren joka oli kallioinen, kapea ja
pitkä. Sieltä löytyi varjoinen paikka, johon saimme helposti
telttamme pystyyn. Nuotiopaikan rakensimme aivan rantaan, pienen
kallion kupeeseen. Kalliolle paistoi aurinko aivan iltaan asti. Tämä
oli meidän tukikohtamme seuraavien kolmen päivän ajan. Alkoi
tavaroiden tyhjennys, aurinko paistoi, oli lämmin.
Saatuamme
kanootin tyhjäksi päätimme lähteä katselemaan maisemia kanootin
kyydistä. Hiljalleen meloimme, ympäri kauniiden saarien keskellä
kirkkaiden vesien. Muutaman kerran jalkauduimme jylhille kivikoille
ihmettelemään kaunista Suomen järvimaisemaa. Ajatuksenamme oli
retkellä myös kalastaa mutta maisemien kauneus ja ympärillämme
leijunut hiljaisuus vei voiton emmekä juuri ”kerinneet”
kalastella. Nautimme olostamme.
Pitkään
melottuamme päätimme palata takaisin leiriimme. Kaikki tuntui
täydelliseltä mutta jo illemmalla retkikuntaamme kohtasi
suuri katastrofi. Puhelimeni tippui järveen ja kaikki yhteystietoni, ottamani valokuvat
valuivat ahdin valtakuntaan. Noh, sain olla hetken aikaa
tavoittamattomissa.
Puhelimeni
tippumiseen liittyy kuitenkin hauska tapaus. Koko päivän
katsellessani upeita maisemia ja kirkasta vettä, mieleni teki mennä
uimaan, enhän vielä ollut kastellut talviturkkiakaan. Vesi oli vain
niin kylmää, että suonet varpaissa meinasi räjähtää, kun niitä
vedessä liotteli. Istuessamme rantakalliolla, puhelin tippui
kädestäni kalliolle ja pomppasi veteen, minä vaatteet päällä
perässä. Vaikka sain hyvin nopeasti puhelimen rannalle oli jo
myöhäistä, se oli rikki. Seisoin hölmistyneenä vaatteet päällä
järvessä, märkänä kuin tiskirätti. Vesi ei tuntunut enää
kylmältä ja se talviturkkikin tuli kastettua. Vaatteet
vaihdettuani, istuimme iltaa nuotiolla ja lopulta nukahdimme telttaan
kuunnelleen äänistä hienointa, hiljaisuutta.
Aamu
meni hetken aikaa puhallellen ja aamupalaa tehdessä. Kohmelot
voitettuamme hyppäsimme kanoottiimme ja aloitimme uuden päivän.
Tänä päivänä löysimme paikan, jonka kumpikin tulemme muistamaan
ikuisesti.
Kiertelimme
ja kaartelimme kanootilla ympäri pienien saarien, välillä
jaloitellen. Haimme jälleen täydennyksiä iltanuotiota varten
läheiseltä laavulta. Istuskelimme saarissa ja mietimme syvällisiä.
Oli kuumempi päivä kuin eilen. Vesikin tuntui lämpöisemmältä.
Eilisen uimareissun johdosta rohkaistuin, heitin vaatteet rantaan
ja pomppasin järveen uimaan, joka kieltämättä oli jo eilisestä
hieman lämmennyt.
Jatkaessamme
melomista kallioisten saarien lähettyvillä, lokit ja tiirat
alkoivat tehdä hyökkäyksiä päällemme. Yksikään ”pommi” ei
tällä kertaa päällemme osunut. Kovan metelin kymmenet linnut
saavat kuitenkin aikaan. Ylitimme Isojärven selän ja saavuimme
paikkaan jonka tulemme aina muistamaan.
Rantauduimme
venevalkaman kohdalta. Ihailimme vanhaa valkamaa ja varsinkin sisällä
ollutta vanhaa puuvenettä. Arvelimme veneen iäksi 1900 alkua.
Löysimme kuitenkin veneen keulasta vuosiluvun 1814. Aloimme
miettimään, mihin paikkaan olimme itsemme löytäneet.
Katsellessamme
paikkoja saavuimme pirtin pihaan joka tässä vaiheessa ei vielä
vaikuttanut mitenkään erikoiselta. Katolla oli kuitenkin tuuliviiri
jossa oli vuosiluku 1834. Onneksemme pääsimme tutustumaan myös
pirttiin. Sisällä meidät kohtasi niin uskomaton näky, jota en
pysty sanoin kuvailemaan. Mielemme valtasi olo, kuin olisimme
siirtyneen ajassa taaksepäin, aika pysähtyi täysin. Koskaan en ole
päässyt vastaavaa näkemään ja tuskin koskaan uudestaan
pääsenkään. Olo oli niin käsittämätön, että isoja miehiä
alkoi melkein itkettämään. Tuvassa oli esineistöä niinkin kaukaa
kuin 1700 luvulta. Tuvan sisällä tuoksui savu, lattiat, pöydät,
tuolit ja esineet olivat kuluneet vuosisatojen aikana sileiksi.
Ikkunat olivat meidän kokoisille alhaalla, ovet matalia.
Ympärillämme oli lukuisia, erittäin vanhoja kalastusvälineitä, astioita sekä muita työkaluja. Se tunnelma jonka koimme, se
näkymä minkä näimme, paloi ikuisiksi ajoiksi mieleemme ja verkkokalvoille.
Tämä oli meidän loppuillan puheenaihe numero yksi.
Palattuamme
illansuusta leiripaikallemme jatkoimme keskustelua päivän
tapahtumista kera runsaiden eväiden, nauttien viimeisestä illasta
ja kesäisestä lämmöstä. Nukahdimme telttaamme jälleen väsyneinä
mutta onnellisina päivän tapahtumista.
Kummatkin
yöt olivat hieman viileitä, varsinkin kun nukkuu ilman makuualustaa
vasten kylmää maata. Aamulla herättyämme edessä oli perinteinen
kohmelo joka pikaisesti kuitenkin helpotti. Varmuuden vuoksi otin
kuitenkin pienet nokkaunet pusikossa ja nauttien aamun lämmöstä.
Aamupalan jälkeen aloimme pakkaamaan tavaroitamme, joita nyt oli
huomattavasti vähemmän kuin tullessamme. Niin kuin kaikki reissut,
tämäkin, päättyvät joskus vaikka koskaan niin ei haluaisi. Aina
haluaisi olla vielä yhden päivän ja seuraavankin. En halunnut
pois, en halunnut takaisin ihmisten ilmoille. Mitä lähemmäksi
pääsimme autoa, sitä epämiellyttävämpi olo minut valtasi. Tämä
oli ihmisen parasta aikaa.
